 |
|
|  |
|
SYNKKÄÄ LUNASTUSTA, BABY
Voisin luetella kymmeniä ihmisiä, joiden tiedän kärsivän vakavista mielenterveysongelmista: ahdistuksesta, masennuksesta, skitsofreniasta, syömishäiriöistä ja niin edelleen. Monesti yhdellä ihmisellä on yhtäaikaa monta eri ongelmaa. Monet ystäväni ja tuttuni käyvät terapiassa, mutta eivät läheskään kaikki, jotka sitä tarvitsisivat.
Kysymys ei ole vain siitä, että minun elämääni olisi kasaantunut mielenterveysongelmista kärsiviä. Tilastot kertovat, että mielenterveysongelmat ovat yleistyneet räjähdysmäisesti eritysesti nuorilla ihmsillä, jopa pienillä lapsilla. Politiikka eduskunnassa ja kunnissa sulkee silmänsä tältäkin muutoksilta. Mielenterveyspalveluihin ei osoiteta riittävästi rahaa. Ihan kuin oletettaisiin, että ongelmat menevät ohi itsestään.
"Helsingissä saa hoitoa vasta sitten, kun on yrittänyt tappaa itsensä", ystäväni totesi. Hän unohti mainita, ettei sittenkään välttämättä saa. Useat todistajat kertovat nuoresta naisesta, jolle sanottiin sairaalassa itsemurhayrityksen jälkeen, että hän haki vain huomiota ja on kyllä täysin työkykyinen. Ylipäätään ystäväni on valitettavan oikeassa, eikä tilanne ole merkittävästi valoisampi muuallakaan Suomessa.
Mielenterveyspalvelujen riittämätön rahoitus johtuu osittain siitä, että niitä tarvitsevat nimenomaan nuoret. Päättäjistä valtaosa on edelleen yli 30-vuotiaita, paljon vanhempiakin. Nuorten ongelmat näyttää olevan helppoa kuitata vaikka näin: "Olin minäkin nuorena vähän sekaisin." tai "Kaikki on joskus masentuneita, eivätkä silti tarvitse terapiaa." Jotkut myöntävät ongelman, mutta haluavat sysätä mielenterveysongelmat yhteisön harteille. Tulee mieleen Anna-Leena Härkösen kirja Avoimien ovien päivä, jossa äiti sanoo syvästi ahdistuneelle tyttärelleen: "Me rakastetaan sut takaisin elämään." Samalla logiikalla voisi väittää, että syöpää ei pidä hoitaa, koska ihmeitä tapahtuu.
Vaikka mielenterveysongelma olisikin sosiaalinen, siihen voi tarvita ammattiapua. En vähättele yhteisön merkitystä yksilön mielenterveyden kannalta, mutta sääntönä voi pitää, että mielenterveysongelmissa kannattaa hakea apua. Vaikka ongelma olisi vielä lievä, psykologin tai psykiatrin kanssa keskustelemisesta voi olla merkittävä apu. Parhaimmillaan se ehkäisee mielenterveysongelman kehittymisen vakavaksi. Vakavissa mielenterveysongelmissa oikea paikka olisi sairaala, mutta pula paikoista on valtava. Yksilöllisiin tarpeisiin vastaavista erilaisista terapiamuodoista on turha uneksiakaan: Suomen Kansaneläkelaitos korvaa avohoitona vain psykoterapian. Kokonaan itse maksettu terapia vie ihan hyvätuloisenkin henkilökohtaiseen konkurssiin.
Lääkkeistä voi olla apua, mutta niillä ei voi korvata kunnon hoitoa. Mielialalääkkeiden käyttö on kasvanut huimasti. Mielenterveysongelmista kärsivän ihmisen jättäminen pelkkien lääkkeiden varaan on ongelmien siirtämistä hamaan tulevaisuuteen. Tämän ratkaisun lasku tulee maksettavaksi jo meidän elinaikanamme. Yksilölle lääkkeiden varassa roikkuminen on suoranainen heittellejättö.
Ja vaikka saisi kuntoutuspäätöksen, terapeutin löytyminen ei ole helppoa. Ystäväni soitti kaikille tamperelaisille terapeuteille, joiden palvelukset Kela kustantaa. Valtaosalla heistä ei enää ollut aikaa uudelle asiakkaalle. Toinen ystävä löysi terapeutin, mutta huomasi pian, ettei tule toimeen hänen kanssaan. En tiedä, onko hän löytänyt uutta terapeuttia. Terapeutin etsiminen silloin, kun ei jaksaisi nousta sängystä, on joillekin niin raskasta, että se jää.
Mielenterveysongelmien sivuuttaminen ei ole pelkästään surullista. Se ei ole vain tunneasia, vaikka tunteiden merkitystä ei ole syytä vähätellä. Ihmisten jättäminen ilman asianmukaista hoitoa on ihmisoikeusloukkaus. Jokaisella ihmisellä on oikeus tarvitsemaansa terveydenhuoltoon.
|
|
|
|
|
