 |
|
|  |
|
RÖNSYT KUNNIAAN
Kun pääsin lukiosta, minulla oli selkeä suunnitelma. Halusin päästä opiskelemaan historiaa, valmistua historian opettajaksi ja viettää loppuikäni siinä ammatissa. Päivät kuluisivat opettaessa, iltaisin lukisin venäläisiä romaaneja.
Ihan hyvä suunnitelma näytti ensimmäisiä romuttumisen merkkejä heti pääsykokeiden jälkeen. En päässyt yliopistoon. En seuraavana vuonna, enkä sitäkään seuraavana. Kuudennella kerralla vihdoin tärppäsi. Välillä oli tapahtunut paljon. Olin ajautunut kaikenlaisiin yhdistyksiin ja yhteen puolueeseen. Minulla oli palkkatyö ja luottamustoimia. Aine, jota pääsin lukemaan, ei ollut historia, vaan joku ihan muu.
Välivuosien aikana minulta kysyttiin, mitä teen. Kun vastasin, että toimin erilaisissa järjestöissä, seurasi yleensä jatkokysymys: "Joo, mutta mitä sä teet niinkun virallisesti?" Tämä oli erityisen inhottavaa silloin, kun en käynyt töissä, sillä mitä silloin voi vastata? Olen tyhjäntoimittaja LTY, liian tyhmä yliopistoon? Juuri mikään ei tuntunut minusta tärkeämmältä kuin Vihreät, eikä tilanne ole muuttunut. Puolueessa saa käydä tasokasta keskustelua maailman tilasta ja tulevaisuudesta. Olen mukana tekemässä parempaa maailmaa, mutta monien mielestä se on pelkkää puuhastelua, koska siitä ei makseta tai anneta tutkintotodistusta. Välillä ymmärsin, että minua pidetään vähän tyhmänä, kun teen töitä saamatta siitä mitään. Eikö maailman muuttaminen, ystävät, uudet kokemukset ja valtavat tietomäärät ole mitään?
Monet olivat myös sitä mieltä, että olen liian kovapäinen. Minun olisi pitänyt ymmärtää mennä ammatilliseen koulutukseen. Ehkä olisikin, mutta minä päätin ottaa riskin. Kävin avointa yliopistoa ja nautin joka sekunnista. Sain ihan hyviä arvosanoja. Ajattelin välillä myös ammattikorkeakouluun hakemista, mutta mikään linja ei kiinnostanut tarpeeksi. En halunnut sitoutua sellaiseen koulutukseen, joka olisi vienyt aikaa pääsykokeisiin valmistautumiselta ja avoimessa yliopistossa opiskelulta. Se olisi sitäpaitsi estänyt minua tekemästä töitä.
Vallitsevan koulutuspoliittisen ajattelun mukaan minun olisi pitänyt jättää turhat rönsyt pois, mennä johonkin satunnaiseen kouluun, johon olisi ollut helppo päästä, ja jatkaa suoraan työelämään. Minä ja monet kaltaiseni olemme piikki yksiviivaisen koulutuspolitiikan lihassa. Minun kaltaiseni hakevat ammattikorkeakouluun, koska on pakko ja jättävät sen kesken, jos aloittavatkaan. Teemme mieluummin hanttihomiia surkealla palkalla ja maksamme itsemme kipeiksi avoimen yliopiston kursseista kuin luovumme unelmastamme.
Nyt minulla on kaksi opiskelupaikkaa, yksi Tampereella ja toinen Helsingissä. Kummassakaan pääaine ei ole historia, eikä minusta taida tulla opettajaa. Olen kyllä lukenut historiaa pitkänä sivuaineena Tampereella. Toteutan Helsingin yliopistossa niin suurta unelmaa, etten ole edes uskaltanut puhua siitä ennen sisäänpääsyä. Oikeastaan olen aina halunnut opiskella nimenomaan uskontoihin liittyviä asioita. Mutta kyllä sosiaalipolitiikkakin tuntuu hyvältä, koska yhteiskunnalliset asiat kiinnostavat. Olen iloinen, että saan opiskella kahta eri tutkintoa. Sekään ei monen mielestä ole hyvä, koska yhdelle ihmiselle pitäisi muka riittää vain yksi tutkinto.
Välivuosien aikana opitut asiat töissä, Vihreissä ja avoimessa yliopistossa ovat opettaneet sellaisia asioita, joista on paljon hyötyä opinnoissa. Erityisesti Kynnyksessä työskentelystä on koko ajan iloa sosiaalipolitiikkaa opiskellessa. Teologiassa on iloa Vihreissä opituista taidoista: kyvystä eritellä erilaisia ajatussuuntia ja vetää johtopäätöksiä niiden perusteella.
En väitä, että kaikkien pitäisi pitää viisi välivuotta. Sanon vaan, että useampikin välivuosi voi lopulta olla ihan hyvä asia.
Amu
|
|
|
|
|
